Allanin oireet tulivat esiin vähitellen. Hänen isänsä huomasi, että poika joi tavallista enemmän, mutta ei kiinnittänyt siihen aluksi suurempaa huomiota. Tilanne kärjistyi eräänä päivänä, kun Allan oli isänsä kanssa keilaamassa. Poika joi jatkuvasti, eikä kiinnostunut juuri syömisestä. Keilauksen ja syömisen jälkeen Allan suuntasi vielä uimahalliin, mutta vaikutti koko ajan väsyneemmältä ja uupuneemmalta. Lopulta saunassa isä havaitsi pojan laihtuneen niin, että kylkiluut näkyivät.
 
“Isä varasi ajan kouluterveydenhoitajalle seuraavaksi päiväksi. Allanilta mitattiin veren glukoosipitoisuus, joka oli huimat 22. Hänet vietiin ambulanssilla suoraan teho-osastolle,” Kris kertoo.

Allan vietti sairaalassa yhteensä viikon, joista ensimmäiset 24 tuntia hän oli tehohoidossa. Tuolloin Kris asui Oulussa ja oli harjoittelujaksolla sairaanhoitajaopinnoissaan. Hän tunsi syyllisyyttä ja ristiriitaisia tunteita siitä, ettei ollut poikansa vierellä heti diagnoosin saadessa, mutta hän ei voinut jäädä pois harjoittelustaan.
 
“Ystäväni ja siskoni tukivat minua. Lopulta siskoni laittoi viestin, jossa hän kysyi, onko harjoittelu todella tärkeämpää kuin olla poikasi vierellä. Tajusin, että minun täytyy mennä Rovaniemelle, ja niin tein.”

Allan oli teini-ikäinen diagnoosin saadessaan, mikä teki tilanteesta entistä haastavamman. Yksi hänen suurimmista unelmistaan oli ura armeijassa – mutta se haave kariutui heti, sillä tyypin 1 diabetes sulkee mahdollisuuden toimia sotilaana.
 
“Se oli kova isku Allanille, sillä hänen unelmansa murskaantui. Tämä oli ensimmäinen asia, joka hänellä oli mielessään ja jonka hän toi esille kuultuaan diagnoosin,” Kris kuvailee.
 
Vaikka pettymys oli suuri, Allan on alkanut vähitellen löytää uusia urasuuntia. Hän valmistuu tänä keväänä lukiosta ja harkitsee hakevansa opiskelemaan taloustieteitä.
 
“Allanin sisarukset tukivat häntä paljon. Muutaman viikon kuluttua diagnoosista kaikki kokoontuivat meille ja olivat veljensä tukena. Näin, että heidän empatiansa ja tukensa merkitys oli Allanille suuri,” Kris sanoo.
 
Ystäviltään Kris ei aina saanut samanlaista ymmärrystä. Diabetes on aiheuttanut tilanteita, joissa ystävät ovat suhtautuneet sairauteen vähättelevästi. “Sehän on vain insuliinin pistämistä” - kommentit ovat satuttaneet Krisiä.
 
“Diabetes ei ole vain insuliinia ja pistoksia. Se on jatkuvaa hiilihydraattien laskemista, insuliiniannosten arvioimista ja monimutkaista tasapainoilua veren glukoosipitoisuuden kanssa,” Kris kertoo. ”Se voi myös vaikuttaa merkittävästi tulevaisuuden suunnitelmiin, kuten Allanin tapauksessa.”

Vaikka Kris opiskeli sairaanhoitajaksi diagnoosin aikaan ja tiesi diabeteksesta enemmän kuin moni muu, tieto ei valmistanut häntä tilanteen emotionaaliseen vaikutukseen. Shokki oli suuri.
 
“Perheissämme ei ole aiemmin esiintynyt tyypin 1 diabetesta. Meillä on suuria perheitä molemmissa suvuissa, mutta diabetes tuli täytenä yllätyksenä. Emme osanneet yhdistää oireita siihen.”

Kris pohtii myös, olisiko seulonta voinut muuttaa mitään. Kun hänen ensimmäinen lapsensa syntyi, häneltä kysyttiin, haluaisiko hän osallistua seulontaan, mutta hän kieltäytyi. Allanin diagnoosin jälkeen hän ei edelleenkään koe, että seulonta olisi ollut oikea ratkaisu.
 
“Olisin ollut jatkuvasti huolissani, jos olisin tiennyt, että jokin riski on olemassa. En usko, että seulonta olisi lieventänyt shokkia diagnoosin saadessa.”