Tyypin 1 diabetes yllätti aikuisena – Sara
Reilu vuosi sitten Sara, 34, sai kuulla uutisen, joka mullisti hänen elämänsä pysyvästi: hänellä oli tyypin 1 diabetes. Sairaus, joka usein yhdistetään lapsiin ja nuoriin, ilmestyi yllättäen aikuisiällä. Diagnoosi merkitsi uuden arjen opettelua ja suurta henkistä sopeutumista, mutta toi mukanaan myös oivalluksia ja uudenlaista itseymmärrystä. Helsingissä asuva Sara kertoo avoimesti, miten elämä on muuttunut ja kuinka pienikin huumori voi auttaa vaikeina hetkinä.
Ensimmäiset merkit oli helppo ohittaa
Diagnoosi yllätti Saran täysin. Hän oli aktiivinen ja hyvinvoiva aikuinen, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, että tyypin 1 diabetekseen voisi sairastua aikuisiällä. Keväällä hän alkoi huomata outoja oireita, kuten jatkuvaa janoa ja väsymystä, myös vessassa tuli ravattua jatkuvasti. Sara googlaili oireitaan ja vaikka tulokset viittasivat diabetekseen, ajatus siitä tuntui mahdottomalta. "Ajattelin, että ei voi olla diabetes. Sivuutin oireet täysin,” Sara muistelee.
Kesän aikana oireet katosivat, mutta palattuaan lomilta töihin Sara huomasi hoikistuneensa huomattavasti. Ensin hän ajatteli tyytyväisenä näyttävänsä hyvältä mukavan ja stressaamattoman kesän jälkeen.
"Kesän jälkeen kävin työpaikan vaa’alla ja huomasin painavani todella vähän. Se oli hälyttävää. Varasin heti ajan työterveyteen,” hän kertoo.
Nopeasti varattu aika verikokeisiin vahvisti epäilykset: verensokeriarvot olivat katossa. Työterveyslääkäri ohjasi Saran suoraan päivystykseen, missä hän sai tietää, että kyseessä oli tyypin 1 diabetes.
Oli absurdi olo. Miten tämä voi sattua minulle?
Sara
Shokista lamaannukseen
Diagnoosin saaminen oli Saran mukaan kuin pudotus tuntemattomaan. Hänen veren glukoosipitoisuutensa oli hengenvaarallisen korkea, ja ketoaineiden tasot viittasivat vakavaan tilaan. Hänet otettiin osastolle päiväksi tarkkailuun.
"Oli absurdi olo. Mietin, onko tilanne oikeasti näin vaarallinen. En tiennyt diabeteksesta mitään. Olin aivan shokissa. Miten tämä voi sattua minulle? Samaan aikaan minulla oli luottavainen olo sairaalan henkilökuntaa kohtaan, tiesin olevani hyvissä käsissä," hän kuvailee hämmentäviä tunteitaan.
Diagnoosin jälkeinen aika oli Saralle henkisesti raskasta. Aluksi hän suhtautui asiaan käytännönläheisesti. Ensimmäinen diabetespolin tapaaminen toi mukanaan suunnitelman ja hoito-ohjeet, jotka Sara omaksui kylmän rauhallisesti.
"Ajattelin, että okei, tämä on nyt vain uusi rutiini. Näin se menee." Kaksi viikkoa sairauslomaa antoi aikaa sopeutua insuliinihoitoon, mutta töihin palaaminen kuitenkin paljasti, miten syvälle henkinen kuorma oli kasautunut.
"Romahdin täysin. Miten pystyn tekemään työni? Aivoni tuntuivat sanovan, etten selviä tästä. Olen aina halunnut selviytyä itse, joten tällainen kokemus oli minulle uutta," Sara muistelee.
Murtunut illuusio kuolemattomuudesta
Yksi diagnoosin raskaimmista puolista oli asian henkinen hyväksyminen. "Oli epätodellinen olo. Ajattelin, että olenko pilannut terveyteni, vaikka elin mielestäni ihan terveellisesti? Nuoruusiän diabeteksesta puhuminen tuntui oudolta, kun olin jo 33-vuotias," Sara kertoo.
Häpeän ja itsesyytösten keskellä hän joutui kohtaamaan perustavanlaatuisen totuuden: hänen kehonsa ei ollutkaan haavoittumaton. "Kuulostaa naiivilta, mutta tajusin, etten ole kuolematon. Se oli kova paikka."
Saran diagnoosista on nyt reilu vuosi aikaa, ja saman ajan on vienyt asian hyväksyminen. Erityisen vaikeaa oli päästää irti itsesyytöksistä ja häpeästä. Saran mielessä pyöri kysymyksiä: olisiko diabetes voitu havaita aiemmin? Oliko hän itse tehnyt jotain väärin? Ajan myötä Sara on oppinut suhtautumaan diagnoosiin rauhallisemmin ja lempeämmin. Vaikeinta oli hyväksyä sairauden pysyvyys. "Se, että tämä on nyt loppuelämän. Sen tajuaminen vei ainakin vuoden."
Kipu, pelko ja rutiinit
Diabetes toi mukanaan uusia rutiineja, jotka vaativat sekä kärsivällisyyttä että tarkkuutta. Insuliinipistokset, veren glukoosipitoisuuden ja ketoaineiden jatkuva seuranta ja hiilihydraattien arviointi ovat osa arkea. Oppiminen uusiin rutiineihin sujui Saralta mutkattomasti. Ainoastaan insuliinipistokset tuntuivat hänestä aluksi lähes mahdottomilta kivun takia.
"Seisoin vessassa neula kädessä ja keräsin rohkeutta pistää. Välillä jouduin tulemaan pois ja yrittämään uudestaan. Pelkäsin kipua niin paljon, mutta pelko oli enemmän henkistä kuin fyysistä," hän kertoo.
Vuoden aikana Sara on kuitenkin oppinut käsittelemään kaikkia diabeteksen hoitoon liittyviä rutiineja sujuvasti. Hän käyttää glukoosisensoria, joka seuraa verensokeria jatkuvasti, ja on oppinut tunnistamaan kehon signaaleja.
Kehon rajallisuuden hyväksyminen
Yksi vaikeimmista asioista oli palata juoksuharrastuksen pariin. Aluksi Saraa pelotti, miten veren glukoosipitoisuus reagoisi liikuntaan. Hän epäröi lähes vuoden ajan, ennen kuin uskalsi lähteä ensimmäiselle juoksulenkille diagnoosin jälkeen.
"Liikunta tuntui pelottavalta, mutta kun viimein lähdin lenkille, huomasin, että pystyn siihen edelleen. On tärkeää kuunnella omaa kehoa ja hyväksyä, että kaikkea ei voi tehdä samalla tavalla kuin ennen," Sara toteaa.
Suurin muutos jokapäiväisessä elämässä on ollut energiatasoissa. "Ennen jaksoin töiden jälkeen tehdä kaikkea, mutta nyt raskaan työviikon jälkeen saatan tarvita koko lauantain palautumiseen," Sara kertoo.
Ystävä auttoi Saraa ymmärtämään pysähtymisen ja levon merkityksen.
"Ystäväni sanoi, että minun täytyy oppia rauhoittumaan ja hyväksymään, että kehoni ei jaksa kaikkea samalla tavalla kuin ennen. Tämä oli valtavan tärkeä oivallus. Vaikka kuinka haluaisi suorittaa ja jaksaa, kroppa ei aina veny entiseen tapaan. Ja se on ihan ok," Sara kertoo.
Tukea ja huumoria – ”Miten Pete voi tänään?”
Saran perhe on ollut mukana hänen matkallaan alusta asti. Diagnoosista kertominen heille oli helppoa, ja he tarjosivat jatkuvaa tukea. "Pikkusiskoni keksi kutsua diabetesta Peteksi, kun äiti oli vahingossa kirjoittanut diabetes-sanan väärin. Nykyään puhumme Petestä, kun puhumme diabeteksestani, ja se tuo asiaan keveyttä," Sara nauraa.
Huumori on ollut tärkeä keino normalisoida sairautta ja keventää sen ympärillä käytyjä keskusteluja.
Sara korostaa vertaistuen merkitystä. Hän huomasi, kuinka paljon apua sai keskustelemalla muiden kohtalotoverien kanssa. Erityisesti sosiaalinen media auttoi avaamaan keskustelua ja loi tunteen, ettei tilanteen kanssa tarvitse olla yksin.
"Somessa ihmiset ottivat kontaktia nopeasti. Olen pystynyt muuttamaan pelkoja ja epävarmuutta positiiviseksi, kun olen löytänyt toisia, jotka ymmärtävät. Heille on myös helppo puhua mieltä askarruttavista asioista."
Perheen tuki, huumori ja vertaistuki ovat tehneet diabeteksesta osan hänen elämäänsä – ei taakkana, vaan uutena tapana katsoa maailmaa.
Elämä diabeteksen kanssa
Elämä diabeteksen kanssa on tuonut mukanaan uudenlaisia rutiineja ja oivalluksia, mutta Sara kokee, että arki on alkanut asettua uomiinsa. "Ajattelen tätä vähän kuin uutena profiilina elämässä. Tämä ei rajoita, vaan tuo mukanaan uudenlaisen tavan elää," hän sanoo.
Hän kannustaa myös hetkessä elämiseen. "Jos tulee komplikaatioita tai muita murheita, ne ovat sen ajan huolia," Sara toteaa realistisesti mutta rauhoittavasti. Hän kehottaa hyväksymään tilanteen osana uutta elämää ja muistuttaa, että diabeteksen kanssa voi elää täysipainoista elämää. "Se ei ole rajoittava tekijä – pikemminkin se on uusi profiili elämään, jonka kautta voit oppia ja jopa löytää uusia mahdollisuuksia."
Sara pohtii myös seulontojen merkitystä. Hänen omat oireensa kestivät mahdollisesti vuosia ennen diagnoosia, ja hän ihmettelee, olisiko jotain voitu estää aiemmin. "Jos olisin tiennyt riskistä, olisin ehkä osannut toimia ajoissa."
Katse eteenpäin
Reilu vuosi diagnoosista Sara on jo pitkällä matkallaan diabeteksen kanssa. "Pysähtyminen ja rauhoittuminen ovat asioita, joita opin vasta nyt. En halunnut hyväksyä kehoni rajoja, mutta nyt ymmärrän, että ne ovat osa minua. Diagnoosi ei määritä minua, mutta se on osa tarinaani."
Sara on löytänyt uuden arjen, jossa kehon kuuntelu, huumori ja läheisten tuki luovat pohjan täysipainoiselle elämälle. Diabetes ei määrittele häntä – se on vain yksi osa hänen elämäänsä.
Kuten Saran ystävä muistutti: "On ok pysähtyä." Tämä on tärkeä muistutus meille kaikille – diagnoosilla tai ilman.